Eri kulttuureissa tatuoinnit on tunnettu jo vuosituhansien ajan ympäri maailmaa.

Nykypäivänä tatuoinnit suuressa suosiossa, tosin jakavat edelleen mielipiteitä.

Itselläni on tatuointeja - ja aion niitä hankkia lisää. Omalla kohdallani ne kertovat elämästä ja niillä on jokin muukin merkitys kuin "Se nyt vaan oli niin nätti kuva". En aio omista kuvistani pahemmin kertoa, en halua tulla tunnistetuksi. Minulla on tatuointeja, jotka liittyvät minulle tärkeisiin ihmisiin ja kuvia jotka kertovat minusta itsestäni. Suurin osa tatoinneistani vaatii tarkempaa selitystä, jotta sen merkityksen ymmärtää ja haluan tulevissakin tatuoinneissani pitää samaa linjaa yllä.

Miksi aloin kertomaan tatuoinneista?

Silmiini osui tuossa jokunen kuukausi sitten Cosmopolitanista Olli Hermanin haastattelu. Haastattelussa hän kertoi elämästään, itsestään ja mielipiteistään. Jutussa Olli kertoi ulkonäköasioista, siitä kuinka hänellä on ripsenpidennykset ja kuinka hän on ottanut esimerkiksi täytettä huuliinsa. Samassa jutussa hän ilmaisi mielipiteensä selkeästi: "On tekopyhää, että esimerkiksi tyypit, joilla on tatuointeja, arvostelevat kauneuskirurgiaa."

Mitä helvettiä?!

Ok, ymmärrän asian siltä kannalta jos ajatellaan ainoastaan niitä ihmisiä, jotka ottavat tatuointeja vain sen kivan kuvan takia. Mutta entäs ne, joiden tatuoinneilla on jokin syvällisempi merkitys? Onko esimerkiksi edesmenneen ihmisen kunniaksi otettu muistotatuointi verrattavissa botox-ruiskeeseen tai silikoneihin? "Mummoni menehtyi ja ajattelin ensin ottaa tatuoinnin hänen lempikukastaan, mutta päätinkin ottaa mummon muistoksi uudet tissit!"

Kyllä mummo nyt on ylpeä! Ainakin tissit töröttää taivasta kohti...

Jos taas puhutaan itse tatuoinneista, en ymmärrä ihmisiä, jotka ottavat tatuoinniksi kumppaninsa nimen. On se parisuhde kestänyt 5 kuukautta tai 15 vuotta, en näe sitä hyvänä ideana. Eihän sitä koskaan voi tietää mitä tapahtuu. Vaikka ensin kuinka toista rakastaisi, voi jossain vaiheessa huomata ettei ollakaan enää samalla aallonpituudella kuin joskus aiemmin. Eihän mikään tässä maailmassa ole pysyvää (paitsi tatuoinnit aina laserpoistoon asti..). Itse en haluaisi eron jälkeen kulkea exäni nimi tatuoituna ihooni.

Ja puhutaanhan sitä myös siitä karmasta, joka seuraa kumppanin nimen tatuoimisesta nahkaansa. Esimerkkinä vaikka tilanne, jossa naishenkilö oli naimisiinmentyään ottanut miehensä nimen alaselkäänsä. Kumma kyllä, suhde ei sitten kestänytkään ja erohan se tällekin pariskunnalle koitti. Myöhemmin nainen löysi itselleen uuden kumppanin ja on mahtanut olla uudella miehellä ilonpäivät lykkiä uutta naistaan takaapäin kun alaselässä komeilee "URPO FOREVER!"

Ei näin.

En myöskään ymmärrä mikä hinku alaikäisillä on ottaa tatuointeja. Yleensähän siinä vaiheessa ajatellaan vain sitä, kuinka coolia on saada kuva nahkaan, mutta ei ymmärretä sitä ettei se sama kuva ole ehkä ihan niin mahtava kymmenen vuoden päästä. Ei se pieni ja suloinen leppäkerttu näytäkään ihan niin söpöltä enää siinä vaiheessa. Sitten sitä aletaankin miettiä peitekuvaa tai laserpoistoa ja jälkeenpäin vaan kaduttaa koko homma.

Ei niitä tatuointeja kannata hetken mielijohteesta ottaa. Sen kanssa joutuu kuitenkin elämään aika pitkään (ellei sitä kuvaa sitten kuolintoiveenaan halua ottaa) ja parempi olisi olla tyytyväinen kuvaan vielä vuosienkin jälkeen.

Omalla kohdallani olen suunnitellut kuvaa, laittanut sen paikkaan, jonka näen päivittäin ja jos se alkaa jossain vaiheessa kyllästyttää, kannattaa se idea lingota roskiin. Välillä käy niin, että kuvasta tykkää päivä päivältä aina vaan enemmän ja silloin tietää, että se kolahtaa vielä mummonakin.

Enkä ole joutunut katumaan.

Koulukiusaaminen.

Tuo suurta keskustelua herättävä aihe.

Minä olin yläasteikäisenä kiusattu. Onnekseni en koskaan saanut osakseni fyysistä kiusaamista, tönimistä tai lyömistä, mutta henkinen kiusaaminen oli lähes päivittäistä.

Haukut, juorut, selän takana paskanjauhaminen ja porukasta ulos jättäminen. Mikä saa ihmisen tekemään sellaista? Yhteenkuuluvuuden tunne? Tyhmyys? Pelko siitä, että sama voisi osua omalle kohdalle?

En koskaan erottunut massasta erityisesti. Musiikkimakuni ei tullut ilmi pukeutumisestani, en tehnyt mitään niin huomiotaherättävää, että se olisi aiheuttanut kiusaamisen. Olin tavallinen teini-ikäinen tyttö, en ollut koulussa erityisen hyvä, enkä toisaalta myöskään huono. Minulla ei ole silmälaseja enkä puhunut kovaan ääneen tyhmyyksiä. En ollut lihavin, enkä myöskään se kaikkein pienikokoisin.

Asia johon kaikkein eniten haluaisin vastauksen, on miksi minä?

Yläasteella kirjoitin päiväkirjaa päivän tapahtumista, iloista ja suruista. Olen halunnut lukea vanhoja tekstejä ja nähdä asioita mahdollisesti uudessa valossa, mutta aina kun avaan vanhan päiväkirjan, en pysty lukemaan muutamaa riviä enempää. Ahdistun ja lopetan.

Miksen koskaan sanonut vastaan? Miksen kertonut asiasta muille? Miksi yritin kestää kaiken ja annoin niiden idioottien romuttaa koko itsetuntoni?

Yläasteen lopulla olin romuna.

Kesänä ennen lukiota koin paljon unohtumattomia hetkiä. Kuvittelin saaneeni itsetuntoni takaisin ja aloitin syksyllä hyvillä mielin opiskelun. Kiusaajistani se kaikkein pahin - henkilö, jota en siedä tänä päivänäkään - tuli kanssani samaan lukioon. Se katkeruuden, vihan ja inhon tunne kulkee mukanani varmasti aina.

Tämä henkilö yritti mollata ja alentaa minua vielä lukion ensimmäisenä vuonna, haukkui ja arvosteli ihmissuhteitani ja ystäviäni, mutta ilman tukijoukkojaan ja niitä entisiä piirejä, ymmärsi lopulta luovuttaa.

Kuinka pitkään kiusaamisen tuomat arvet säilyvät?

Tuon ensimmäisen lukiovuoden aikana sain ympärilleni maailman ihanimpia ystäviä, joista en koskaan halua päästää irti. Ihmisiä, jotka saavat huonotkin päivät tuntumaan hyviltä ja joiden kanssa pitkänkin ajan jälkeen juttu jatkuu siitä, mihin se on viimeksi jäänyt.

Sen vuoden jälkeen tapasin myös nykyisen avopuolisoni. Haukkujen ja juorujen takia pieneltä paikkakunnalta oli turha edes miettiä mahdollista kumppania, mutta löysin muualta vierelleni ihmisen, josta haluan pitää kiinni.

Miten kiusaaminen on muka vaikuttanut parisuhteeseen? Kun aloimme seurustella, olin tietysti iloinen ja onnellinen, mutta maahanpoljetun itsetuntoni kanssa ei muillakaan varmasti ole ollut helppoa. Sinä aikana tarvitsin erittäin paljon vakuutteluja siitä, että olen hyvä juuri sellaisena kuin olen. Olin jatkuvasti epävarma siitä, haluaako toinen oikeasti olla kanssani, kun vastaan kävelee jatkuvasti kauniimpia ja tyylikkäämpiä naisia. Mikä minusta muka tekee niin erityisen, että kanssani kannattaa pysyä?

Lisäksi tuli mustasukkaisuus. Minun ei ole koskaan tarvinnut epäillä nykyiseni luotettavuutta. Seurustelun alkuaikoina huonon itsetuntoni takia olin mustasukkainen lähes jokaisen naisen takia. Ajattelin olevani niin ruma, lihava ja tylsä ettei kukaan oikeasti halua olla kanssani. Odotin vaan sitä hetkeä, että kumppanini kertoo haluavansa jotakin parempaa.

Niin ei kuitenkaan käynyt.

Meni vuosia siihen, että olen sinut itseni kanssa. Olen tavannut monenlaisia ihmisiä, ollut osa porukkaa, tuntenut kuuluvani jonnekin. Huonoina päivinä en kuitenkaan haluaisi nähdä ketään, mitkään vaatteet eivät ole hyvät, näytän kamalalta meikillä ja ilman, eikä kukaan kuitenkaan oikeasti halua viettää aikaa kanssani. Onneksi se tunne on nykyään ohimenevä.

Miettiikö kiusaaja jälkeenpäin tekojaan vai pyöriikö ajatukset edelleen vain oman navan ympärillä? Olen kuullut juttuja siitä kuinka kiusaaja on vuosien jälkeen sattumalta törmännyt kiusattuun, pyytänyt anteeksi typerää käytöstään ja toivonut saavansa anteeksi. Ilmeisesti se järki kasvaa joillekin päähän iän myötä, mutta ei pitäisi ihmetellä jos koskaan ei saa anteeksi. Vai ajatteletko itse, että monen vuoden kärsimyksen, ahdistuksen ja itseinhon voi kuitata muutamalla sanalla?

Omalla kohdallani anteeksipyyntöä ei koskaan ole kuulunut vaikka tilaisuuksia olisi ollut useammankin kerran. Jos joskus pääsen asiasta kyseisen ihmisen kanssa keskustelemaan, tuskin säästelen sanoissani. Toivottavasti tämä pahin kiusaaja ymmärtää edes joskus tekojensa seuraukset.

En uskoisi itsekään sanovani tätä, mutta minä olin onnekas. Minä selvisin. Toisin kuin monet muut, jotka päättävät piinan oman käden kautta ja pääsevät kärsimyksistään yhdellä kerralla.

Nyt olen vahvempi kuin koskaan.

Jos kertoisin nimeni, ei se kuitenkaan jäisi mieleesi.

Ikäni on merkityksetön.

Miksi siis tämä blogi?

Haluan jakaa maailmaani ja ajatuksiani teidän kanssanne. Haluan käsitellä aiheita, jotka koskettavat minua. Toivottavasti myös osaa teistä.

Tervetuloa minun maailmaani.